Kiitos

Blogi jää nyt tauolle ja toivon, ettei minun tarvitsisi enää surun kyyneliä tulla tänne vuodattamaan. Pelonsekaisin tuntein paljastan, että olen raskaana. Ollut jo jonkin aikaa, nyt on rv 16+1. Laskettu aika on elokuussa. Jos kaikki menee hyvin. Jos nyt sinne asti päästään. Nuo lauseet toistuvat puheissani, ajatuksissani päivittäin. Sillä elämä on ohut, hauras lanka.

Jatkan blogien lukemista ja kommentointia entiseen malliin ja toivotan kaikille voimia oman taakan kantamiseen!

Pelottelua

No niin, vuosi on vaihtunut, tammikuun puoliväli ohitettu ja ajattelin postata jotain. Mutta mitä kertoisin? Olen kyllä erittäin aktiivisesti lukenut muiden blogeja ja joskus ehtinyt kommentoidakin, mutta jotenkin on lukko päällä tässä omassa blogissa. Jotenkin muiden blogien lukeminen on tuntunut antoisammalta kuin oman kirjoittaminen. Itse asiassa itseäni pelottaa kirjoittaa mitään positiivista, kun silloin keskenmenoa (vai mikä kemiallinen raskaus se nyt lie olikaan) ennen hehkutin plussaa ja sitten kävi miten kävi. Entä jos aina käy niin? Niinpä en nyt kirjoita omasta tilanteestani tämän enempää tänään. Totean vain, että minulle kuuluu ihan hyvää, vaikka välillä sairauteni pitää jännityksessä.

Viime aikoina olen tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että tämä maailma on aivan hirveän julma paikka. Keskenmenoista, kohtukuolemista ja lasten sairauksista lukiessa olen viime aikoina vierittänyt kyyneliä tulvaksi saakka. Kaiken sen keskellä ihmettelen miten ihmeessä niin monet raskaana olevat uskaltavat hehkuttaa onneaan ja olla nin varmoja siitä, että kaikki menee hyvin? Kun niin usein ei mene hyvin. Elämä on niin haurasta lasia! Ajatellaan, että jos nt-ultrassa on kaikki hyvin, niin kyllä meille se elävä, terve nyytti tulee. Jos rakenneultrassa on kaikki hyvin, niin kyllä meille se elävä, terve nyytti suodaan. Tekisi mieli laittaa sellaisten odottajien naaman eteen lista blogeista, joita itse luen. Että kyllä se vaan voi elämänlanka katketa ihan yhtäkkiä ilman ennakkovaroitusta. Tai lapsella olla vaikea sairaus tai jotain muuta järisyttävää. Juuri nyt minusta itsestäni tuntuu, että huokaisen helpotuksesta vasta haudassa. Silloinhan pahin on jo sattunut -ainakin itselleni. Nyt joku saattaa ajatella, että miksei tuo akka lue vaikka leivontablogeja, niin saisi valoa elämäänsä. Syy miksi luen lähes yksinomaan blogeja, joita kirjoittavat kovia kokeneet naiset on se, että he antavat minulle voimaa esimerkillään, taistelullaan. Se, että lukee elämän hauraudesta saa arvostamaan elämää enemmän. Suosittelen lämpimästi. Ja ne naiset, jotka noita taisteluja joutuvat läpikäymään ovat aika helvetin kovia tyyppejä.

Telakalle

Nyt näyttää siltä, että joulukuussa alkaa tauko hoidoissa. Suoli on sellaisessa kuosissa, ettei raskaaksi tuleminen liene mahdollista. Verta näkyi eilen vähän, mutta kipuja on sitäkin enemmän. Onneksi toistaiseksi on vessaravilta vältytty. Helmikuussa on tähystys ja sitten nähdään mikä tilanne oikeasti on. Hoidoista luopuminen on kova paikka, mutta helpotus nyt kun päätös on jotakuinkin tehty. Toivon, että suoli saadaan kuntoon ja hoitoja voidaan jatkaa keväällä. Syksyllä voisimme kenties mennä ivf:ään. Tai sitten ei. Onneksi ainakin saimme miehen kanssa sovittua, että koko perhe muutamme yhdessä sille paikkakunnalle, jossa minun työni on. On suuri helpotus, ettei minun tarvitse muuttaa erilleen perheestäni. Blogitauko on nyt varmasti edessä, koska en varmaan jaksa lukea muidenkaan blogeja kun itsellä ei ole mitään mahdollisuutta raskautua. Olette kuitenkin ajatuksissani ja toivotan teille parempaa onnea kuin itselläni on kuluneen vuoden aikana ollut.

Minun on nyt keskityttävä omaan elämääni ja tehtävä siitä niin hyvä kuin se näillä annetuilla eväillä on mahdollista. Jos meille ei tule toista lasta, niin ei se ainakaan meistä ole jäänyt kiinni. Yritämme antaa ainokaisellemme niin hyvän elämän kuin mahdollista, tosin ilman sisaruksia. Kai sekin on mahdollista.

Eilen pistin pregnylin ja siemenet on kylvetty. Nyt ei ole enää omissa käsissä tämä kierto. Toivon parasta, mutten pelkää pahinta. Ei ole enää mitään hävittävää.

Folliultra

Kävin tämän kierron näillä näkymin ainokaisessa folliultrassa. Ennen ultraa oli oikeassa munasarjassa joitain tuntemuksia, joten arvelin johtofollikkelin löytyvän sieltä, mikäli oli löytyäkseen. Siellähän sitä möllötteli yksi 18-millinen pallukka. Ihmeellistä on se, että ennen CU-diagnoosia ei follikkeli koskaan ollut tässä vaiheessa (kp 13) noin kookas. En nyt sitten tiedä onko asia niin kovin merkittävä, mutta ainakin itse haluaisin uskoa, että ruokavaliomuutoksesta johtuva painon putoaminen (viitisen kiloa, olen nyt selkeästi normaalipainoinen =)) ja tulehdusta hillitsevän lääkityksen aloittaminen vaikuttaisi positiivisesti munarakkuloiden kypsymiseen. Toisaalta viime kierrossa ovisplussa tuli ihan samana kp:nä kuin ennenkin, eli vaikka rakkula oli isompi kuin aikaisemmin samana kiertopäivänä, ei se kuitenkaan puhjennut aikaisemmin. Saa nähdä kuinka nyt käy. Aloitin tänään ovistestit ja tämänpäiväinen tikku on niin selkeä nega, etten usko plussaa tulevan ainakaan ennen keskiviikkoa. Torstaita uumoilin ovispäiväksi ennen ultraa. Ja voihan tässä mennä vaikka mikä vielä mönkään.

Vaikka nämä toisen kierroksen hoidot eivät ole toistaiseksi mitään erityisen mieltäylentäviä elämyksiä tarjonneet, olemme ainakin löytäneet lääkityksen joka saa munarakkulani kasvamaan kuukausi toisensa jälkeen, ainakin nyt näyttää siltä. Saavutus sekin! Olen jo suunnitellut meneväni ivf-hoitoon ensi keväänä, mikäli nämä induktiohoidot eivät tuota tulosta. Keväällä ehtisi EHKÄ tehdä yhden hoidon ja jatkaa sitten kesätauon jälkeen. Yksityisellä lääkäriasemalla, jolla nyt käyn, ei tehdä ivf-hoitoja eikä asuinpaikkakunnallani yksityisiä lapsettomuusklinikoita edes ole, joten joudun menemään jollekin toiselle paikkakunnalle. 

Asioita mutkistaa myös se, että kun hoitovapaani jälkeen (vuoden päästä) aloitan työt, on minun muutettava eri paikkakunnalle kuin mieheni ja lapseni. Työpaikkani on nimittäin ihan toisella puolen Suomea kuin missä nyt asumme ja jossa mieheni työ on. Täällä on myös kaikki tukiverkostomme. Toki yritän saada nykyiseltä asuinpaikkakunnaltamme töitä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Kaiken ratkaisisi se, että saisimme toisen lapsen, jonka kanssa voisin jatkaa kotona olemista. Toinen lapsi olisi ratkaisu niin moneen asiaan. Minulla on valtavat paineet, mikä ei suinkaan edesauta hoitojen onnistumista. Jos joudun muuttamaan erilleen perheestäni, voin haudata haaveet toisesta lapsesta kenties ikuisesti. Aika julmaa tämä elämä. Vai miten saat miehen siittiöt siirettyä paikkakunnalta toiselle ilman, että mies siirtyy mukana?

Uskallanko?

Voisinko antaa itselleni luvan ajatella onnistuvamme tässä kierrossa? Voisinko olla ajattelematta negaa ja negatiivisesti ennen testin tekemistä? En oikein uskalla antaa itselleni lupaa suhtautua täysin positiivisesti tähänkään kiertoon... Ettei vaan kohtalo huomaisi toiveikkuuttani ja kaataisi täyslaidallisen paskaa naamalleni maanantain folliultrassa tai raskaustestiä tehdessä. Mutta olisihan se kiva kuvitella olevansa ihan kuin kuka tahansa lasta yrittävä nainen. Uskoa naiivisti, että lapsia tulee kun vaan harrastaa seksiä oikeaan aikaan. Että jos ei tässä kuussa niin ensi kuussa sitten.

Vaan ei. Kun on lapsettomuuden ristin kerran saanut harteilleen, ei sitä pois saa ikinä. Se on tehnyt minusta kyynisen pessimistin, joka varoo ajattelemasta mistään mitään hyvää, ettei vaan sekin hyvä tuohoutuisi. Käy vaan nimittäin aika raskaaksi tämä elämä tuolla ajattelulla... Sen vuoksi yritän nyt keventää painolastiani kääntämällä negatiivisen positiiviseksi, surun iloksi:

Tässä kierrossa minä olen kuin kuka tahansa normaalisti ovuloiva nainen. Minä voin tulla raskaaksi tässä kuussa. Minä toivon niin kovasti, että tulen raskaaksi tässä kuussa. Sinä joka kohtaloani käsissäsi pidät, voisitko kuulla ja ymmärtää toiveeni? Olla kanssani samaa mieltä ja antaa sen tapahtua?

Itkettää

Minulla on niin paha mieli tänään. kaikki sai alkunsa kaverin fb-päivityksestä. Jäi äitiyslomalle. Ihan hymiön kanssa! Samalla sekunnilla kun luin päivityksen, sydämeni haava aukesi eikä kyynelille tule loppua.  Miksi minun pitää kärsiä hedelmättömyydestä? Eikö riitä se, että olen jo yhden kerran käynyt läpi tämän kaiken? Olenko minä oikeasti niin paha ihminen, ettei minulle toista lasta suoda? Olinko edellisessä elämässä paha? Miksi joudun kärsimään? Miksei minulla ole sellaista ystävää, joka oikeasti ymmärtäisi? Päättyykö kaikki tämä tuska ennen kuolemaa?

Niin paljon kysmyksiä. Eikä yhtään vastausta.

Vanha pitää rikkoa, jotta voi rakentaa uutta

Noilla sanoilla ystäväni lohdutti minua eilen. Niin moni asia on mennyt rikki nyt syksyllä; autoni, suoleni, vauvani. Mutta niin on täytynyt tapahtua, jotta uutta voisi syntyä. Autoni sain eilen kahden kuukauden korjaustalkoiden ja muutaman tuhannen eruon jälkeen takaisin ja jo se tuntui helpottavalta. Ehjää suolta en voi enää saada, mutta voin ainakin yrittää vaikuttaa siihen, että se ei rikkoutuisi enemmän. En tiedä, voinko saada uutta vauvaa, mutta voin ainakin tehdä kaikkeni sen eteen. Tuntuu, että jotain suurta on tapahtunut, kun vanha meni rikki. Nyt on tilaa uudelle.

Tänään on yllätyksekseni kp 1. Toivoin, että olisin saanut olla tämän viikon ilman hormoneja, mutta clomit on varmaan aloitettava ylihuomenna. En pidä clomeista yhtään, koska ne aiheuttavat niin paljon sivuoireita päänsärystä näköhäiriöihin, mutta ilman niitä pistokset eivät tehoa.

Mutta nyt keskityn tähän hetkeen. Juuri nyt on hyvä olla, ei koske mihinkään. Maailman murheet ovat muualla. Juuri nyt.

Tästä eteenpäin

Nega tuli, ei itkettänyt. Sen sijaan olo tuntuu vahvemmalta. Kyllä mä selviän. Kyllä se aurinko mullekin joskus paistaa. Nyt otan vaan rauhallisesti ja keskityn ajattelemaan positiivisesti. Pitäisköhän lainata joku self-help-opus psyykkaamaan itseäni...

Negatiivisen odotusta

Tajusin, että Positiivisen odotus-projekti päättyy n. kuukauden päästä, eli ennen seuraavan kiertoni loppua. Ei tullut positiivista meille, ei vaikka miten odotettiin. Sen sijaan tuli itku ja suoli poksahti. Ehkä minun pitäisi perustaa oma Negatiivisen odotus-projekti. Jos sillä olisi positiivisempi vaikutus...

Eniveis, viimeisiä Lugeja viedään ja vaikka virallinen testipvä on ensi ti, voin jo nyt kuuluttaa kirkossa, että Myytti ei tullut tästä(kään) kierrosta raskaaksi, sillä tissitutka paljastaa totuuden kaikkia testejä varmemmin ja aikaisemmin. Katse siis kohti uusia pillereitä ja piikkejä! Suoli on edelleen tulehtunut ja tilanne paheni alkuviikosta. Heti kun mässytin karkkia ja söin kebabin! Oli palattava takaisin viljattomalle terveyslinjalle (vaikka sallinkin itselleni yhden gluteenittoman pullan päivässä...) ja nyt verenvuoto on ilmeisesti loppunut. On hyvin vaikea sanoa, milloin suoli on tarpeeksi rauhallinen raskauden alkamisen kannalta, mutta siitä en voi ottaa stressiä, sillä stressi pahentaa näköjään suoleni tilan nopeasti. 

Pohdin tänään sitä, miksi tämä toisen lapsen saaminen on muodostunut minulle jonkinlaiseksi elämän ja kuoleman kysymykseksi. En kykene hyväksymään ajatusta siitä, ettei meille enää tule lapsia. Täydellisen lapsettomuuden olin jo valmis hyväksymään, mutta nyt minusta tuntuu niin pahalta ajatella, ettei poikamme saisi sisarusta leikkikaveriksi ja muutenkin kaveriksi elämään. Tiedän, että on paljon ainoita lapsia, jotka ovat täysin sinut itsensä ja elämänsä kanssa, mutta tiedän myös miten kivaa on, jos on sisko tai veli. Kaikkein eniten haluaisin siis toisen lapsen esikoiseni takia. 

Olin eilen seurakunnan päiväkerhossa lapseni kanssa. Siellä on aina hartaushetki, mikä tuntuu minusta välillä hieman ajanhaaskuulta, varsinkin kun yleisöstä suurin osa ei ikänsä puolesta tajua Jeesus-jutuista mitään. Mutta kerhossa on leikkiseuraa ja edullista, hyvää ruokaa. Eilen laitoin jauhot kurkkuun kaikille muille. Hartaushetkessä muutaman äidin, minä mukaan lukien, piti sanoa mistä ovat kiitollisia ja mitä pyytävät Jumalalta. Muut sanoivat olevansa kiitollisia rauhallisesta aamusta ja sateettomasta säästä (Haloo!! Jo on pienet murheet!), minä sanoin olevani kiitollinen siitä, että minulla on vain colitis ulcerosa ja toivovani toista lasta. Olen äideistä ainoa, jolla on vain yksi lapsi. Meni muut vähän hiljaiseksi. Toivottavasti saivat perspektiiviä omaan elämäänsä. 

Hartaudessa puhuttiin myös joistain liikennevaloista. Että joskus Jumala näyttää vihreää, keltaista tai punaista pyynnöille. Ai jaa. Ihanko totta!?! Että onko siellä olemassa joku vihreä valo jossain? Ei ole näkynyt täällä päin muutamaan hetkeen. Vanhoilla vihreillä meinasin kerran elokuussa päästä, mutta sekin matka katkesi. Punaista on näkynyt sitäkin enemmän. Voisiko sanoa, että joka reiästä! Että kiitos vaan Jumala. (No, nyt en varmaan enää saa mitään toiveita läpi...)

Älä lue tätä jos olet raskaana.

Varoitus: Seuraava teksti on loukkaava. Jos olet raskaana, älä lue eteenpäin.

Kylläpä taas vituttaa kaikki raskaana olevat! Onko teidän pakko tunkeutua tajuntaani?

Tää on aika syvältä

Johan sitä ehdittiin nelisen päivää olla ajattelematta oireita eikä ahistanut. Mutta nyt alkaa taas jälleen kerran kuuppa keittää kaikenlaisia toiveajattelukuvioita... pitänee hommata laskuvarjo, niin ei rysähdä niin korkealta alas... Luget aloitin tänään ja se on ikäänkuin lähtölaskenta.

Edelleen olen sitä mieltä, että jos nännikipua ei ole viikon päästä, on peli menetetty. Siihen olisi pitänyt viime kerrallakin luottaa, ei testeihin. Testata aion ensi viikon sunnuntaina Apteekin omalla, lahjomattomalla totuudentorvella. Siinä ei sitten auta itku markkinoilla, jos (kun) toinen viiva jää tulematta. Herkempiin testeihin en koske pitkällä tikullakaan. Ettei taas sitten luule liikoja...kun eihän se nyt voi onnistua, kun on tämä suolivaiva jne. Että viikon päästä sitä on taas mentävä eteenpäin kuin mummo lumessa. If only it were that simple...

Alea iacta est

Eilen oli ovulaatiopäivä! Testi näytti hymynaamaa ja pregnylin pistin jo tottuneen hormoninarkin elkein mahamakkaraan. Siitä n. 12 h ja alkoi aika helvetillinen kipu vasemman munasarjan kohdalla. Ei kyllä ole aiemmin ihan noin tuskaista ollut, liekö sitten johtunut paksusuolesta (koska siellä on tulehdus juurikin vasemmalla) vai keskenmenosta vai molemmista. Ei kyllä ihan seksileikit olleet päällimmäisenä mielessä, mutta pakkohan se oli. Mieskin oli flunssassa. No, onneksi tämän kuukauden yritykset on nyt yritetty (ei puhettakaan, että jaksaisi enää tänään tehdä, johan viime viikolla tehtiin kolmasti!) ja voi taas keskittyä muihin asioihin. Vai voiko? Vaikka sitä kuinka tolkuttaa itselleen, että nyt jos koskaan tätä homma epäonnistuu, niin silti toivo keikkuu korkealla. No, torstaina alkaa luget ja sitten odotellaan. Lauantaina olin muuten migreenin kourissa enkä ottanut tulehduskipulääkettä!! Hyvä mä! Ainoastaan täsmälääkkeitä senkin edestä... :/ No, vaihtoehtona olisi ollut sairaala...

Blogimaailmassa kaikilla tuntuu nyt olevan odottelun aika... Voimahymynaama kaikille! 8)

Homma haltuun

Viikon olen nyt kärvistellyt tämän tuoreimman diagnoosini kanssa. Tuntui, että lääkitys ei yksinään suolistoni kuntoa kohenna (vaikka lääkäri sanoi, ettei ruokavaliolla olisi mitään merkitystä), kyllähän sillä ruoallakin täytyy joku merkitys olla. Aikani asiaa murehdittuani päätin, että kokeilen täysin viljatonta ja maidotonta ruokavaliota kahden viikon ajan. Sen jälkeen kokeilen pikku hiljaa gluteenittomia ruokia ja hapanmaitotuotteita. Voi olla, että siirryn keliaakia-ruokavalioon loppuelämäkseni. Maitotuotteista luopuminen harmittaisi, mutta minkäs teet jos massu ei tykkää. Siinä tapauksessa kuitenkin vaadin, että saan kuolinvuoteellani, mikäli sellainen on, viimeiseksi ateriakseni italialaista jäätelöä sekä kaikki Aino-jäätelöjen maut. Joka tapauksessa nyt alkaa tulehdus toivon mukaan rauhoittua, ainakin oireet ovat helpottuneet. Selkäkipu tosin vaivaa, mutta en ole varma liittyykö se suoliston tulehdukseen.

Hedelmöityshoidot etenevät aikataulussa. Eilen aloitin puregonin pistämisen syötyäni ensi clomeja sen viisi päivää. On muuten jännä, että ennen esikoista en saanut hoidosta juuri lainkaan sivareita (kuumia aaltoja lukuunottamatta), mutta nyt esim. clomeista tulee aina näköhäiriöitä. Samanlaisia kuin jotkut muutkin ovat netin keskustelupalstalla kuvanneet eli sellaisia varjokuvia, varsinkin kun siirtyy pimeästä huoneesta valoon ja erityisesti illalla. Koska näköhäiriöt ovat aina hävinneet noeasti ja loppuneet kokonaan clomikuurin loputtua, en ole asiasta ihmeemmin jaksanut huolestua. samoin myös päätin olla murehtimatta pronaxenin syömistäni. Eilenkin oli aivan järkky hedari ja kokeiltuani ensin kaikki muut keinot, taivuin aamuyöllä ottamaan pronaxenin, jotta saisin edes muutaman tunnin rauhallista unta. Ei se ovulaatio ole kuitenkaan ihan vielä käsillä ja lääkärini on minulle toistuvasti sanonut, ettei useita päiviä ennen ovulaatiota otettu lääke ovulaatioon vaikuta.

Nyt mielikin alkaa olla jo sillä mallilla, että uskon haavaisen paksusuolentulehduksen tuovan paljon hyvääkin tullessaan (vaikka uskomattomalta kuulostaakin). Ruokavalioni muuttui kertaheitolla terveellisemmäksi, sellaiseksi johon olen aina pyrkinyt, mutta johon en ole koskaan pystynyt. Paino on lähtenyt putoamaan ja toivon mukaan pääsen näistä muutamista liikakiloista eroon. Keventynyt olo tuntuu ja näkyy, toivottavasti myös munasarjoissa! :P Eikä lapsettomuushoitoja ole tässä viime viikkoina ihna kamalasti ehtinyt ajattelemaan, joten pää ei ole ihan niin hajoamispisteessä kuin aiempina kertoina. Nyt kun tulehdus vielä jollain tasolla jyllää kehossani, on raskautuminen yhtä todennäköistä kuin neitseellinen sikiäminen, mutta yrittänyttä ei laiteta... Tätä yrityskertaa en viitsi edes laskea yrityskerraksi. Lääkärini mukaan vielä kuusi kertaa voimme yrittää ovulaation induktiota ja jos ei sitten tärppää on osoitteena ivf. Näinhän olimme sopineet jo aiemminkin, mutta yrityskerrat nollautuivat kun se keskenmenoon johtanut hedelmöittyminen tapahtui (sillä se lasketaan onnistuneeksi hoidoksi vaikka lopputulos ei sitä anna ymmärtää).

Seuraava ultra on mitä ilmeisimmin torstaina. Jos pistokset tehoavat ja tahti on entisenlainen, ovulaatio on viikonloppuna. Ensi viikolla menen muuten verikokeisiin, joissa selviää myös kilpirauhasarvoni. Mielenkiinnolla odotan tuloksia!

Maha vaivaa, mahavaivaa

Minulla todettiin tällä viikolla haavainen paksusuolentulehdus eli colitis ulcerosa. Olen nyt loppuikäni sairas ja lääkkeiden varassa. Ei tähän tautiin kuole, mutta se voi aiheuttaa syöpää tms. kuolemaan johtavia juttuja.

Mutta kuollaanhan tässä kaikki kerran! Hyväksyn sairauteni, mutten alistu sille. Se saattaa aika ajoin rajoittaa elämääni, mutta en anna sen määritellä elämääni. Olen vain helpottunut, että kahden vuoden ajoittainen piina on ohi ja oireiden syy elvisi vihdoin. Minulle tauti puhkesi raskausaikana ja on sen jälkeen antanut ilmoittaa itsestään tasaisin väliajoin, varsinkin stressin aikaan. Keskenmeno, työkiireet yms. purkautuivat nyt sitten näin. Huomasin kyllä elokuussa, että pääkoppa oli kovilla, mutten arvannut sen heijastuvan vatsaani tällaisin seurauksin. Toivottavasti lääkkeet auttavat eikä tauti uusiudu (vaikka sen se kyllä varmasti tekee...).

Mutta sitten itse asiaan eli vauvaprojektiin. Keskenmenon jälkeen aloin syödä teroja ja ne toivatkin tädin kylään ennätysaikaisin. Nyt ei vuotoa oikeastaan tarvinnut odotella, vaikka normaalisti joudun odottelemaan niitä 4-11 päivää! CU-diagnoosista huolimatta (ja gastron ehdotuksen vastaisesti) päätin kuitenkin jatkaa aloittamaani clomi-hoitoa tutulla tripla-annoksella. Katsotaan nyt sitten mitä ultrassa näkyy. Jos ei näy mitään, aloitetaan piikit, jos näkyy kysta lopetetaan hoito. Kovin suurin odotuksin en tällä kertaa ole liikkeellä, sillä suolistovaivat varmasti vaikuttavat lopputulokseen negatiivisesti. Minulle itselleni on kuitenkin tärkeää, että sain gyneltä luvan jatkaa hormonihoitoja tässä kierrossa. Saanpahan muuta ajateltavaa vatsavaivojen sijaan.

Positiivinen postaus: Ihana kamala tauko

Enpä malttanut pysyä pois blogista reilua viikkoa kauempaa. Halusin vielä kerran yrittää saada projektinapin liitettyä blogiini ja nyt se onnistui! En tiedä mitä aikaisemmin tein väärin, mutta nyt ei ongelmia ollut. Vielä kun saisin otettua jonkun kivan syksyisen kuvan, jonka voisin liittää tekstejä piristämään... Toisten projektilaisten blogien lukeminen on ollut mielipuuhaani viime päivät. Kiitos hyvistä jutuista kanssasisaret!

Viikon ajan hoitotauko tuntui loistoajatukselta, ja olen päätökseen tyytyväinen yhä edelleen, mutta nyt sairas mieleni jo odottaa innolla tulevia yrityskertoja. Olen mielestäni päässyt keskenmenon (tai oikeammin sanottuna kemiallisen raskauden) yli ja valmis uuteen yritykseen. Nyt kuitenkin on aikaa tehdä jotain ihan muuta. Parasta hoitotauossa on:

* Saa käyttää aknerasvaa (joka sis. A-vitamiinijohdannaisia)
* Saa käyttää särkylääkkeitä, jotkai oikeasti auttavat päänsärkyyn
* Ei tarvitse aikatauluttaa seksiä
* Ei tarvitse laskea päiviä yhtään mihinkään
* Ei tarvitse hikoilla öisin
* Ei tarvitse kärsiä mielialanvaihteluista
* Ei tarvitse stressata mistään

Eli lyhyesti sanottuna kroppa ja pää saavat LEVÄTÄ. Elämä täyttyy muilla asioilla. Vaikken kyllä edelleenkään pääse minua vainoavia raskausmahoja pakoon...

Positiivisen postauksen negatiivinen pläjäys tulee sitten tässä...Sinä päivänä, jolloin sain tietää raskauden epäonnistuneen, soitin itkuisen puhelun ystävälleni, joka vielä joskus oli paras ystäväni. Hän yritti lohduttaa minua, vaikkei löytänytkään sanoja. Minusta tuntuu kuitenkin oudolta, ettei hän tuon puhelun jälkeen ole ollut minuun missään yhteydessä. Eikö hän uskalla? Olenko liian ahdistavaa seuraa? Olen hieman loukkaantunut, sillä eikö tosi ystävä soittaisi? Vain yksi "lapsellisista" ystävistäni on soittanut ja kysynyt kuinka jaksan. Muutoin ainoat, jotka ovat osoittaneet kiinnostusta jaksamiseni suhteen ovat olleet lapsettomia ystäviäni. Toisaalta heidän seuraansa kaipaankin eniten. Harmi vaan, etteivät asu lähellä. Onneksi ensi viikolla matkustan tapaamaan heitä!

Ensi viikolla aloitan terojen syömisen. Siihen asti olen hormonivapaa! AH! =)

Piste

Sain siis reilu viikko sitten tietää, ettei raskaus jatkua alkua pidemmälle. Raskaustestien viivat haalenivat ja hcg oli liian alhainen. Lääkärin ohjeen mukaan jäin odottelemaan tyhjennysvuotoa ja tänään, piinaavien päivien jälkeen se vihdoin alkoi. Minusta tuntui, että ennen vuodon alkamista en voi päästä tästä asiasta yli.

Nyt tunnen olevani taas jotakuinkin oma itseni, tosin yhtä kokemusta kasvaneempi. Elämä osoitti taas epävarmuutensa. viikossa minäkin, kyyninen pessimisti, ehdin suunnitella tulevaa vaikka miten, vaan kuinkans sitten kävikään...Päivää ennen tuomion kuulemista ehdin myös ajatella, kuinka haurasta kaikki on. Alkio olisi silloin ollut vain hiekanjyvän kokoinen. Ja mitä kaikkea yhdelle hiekanjyvälle voikaan tässä maailmassa sattua!

Nyt pidämme kuukauden hoitotauon. Se ei ehkä olisi ollut välttämätöntä, mutta tunnen, että kehoni ja mieleni tarvitsevat sitä. Positiivista tässä kaikessa kurjuudessa oli se, että kehossani todella tapahtui jotain. Joku yritti aloittaa elämän, mutta hänen vuoronsa ei ollut vielä. Se vuoro tulee vielä. En luovuta.

Näiden sanojen myötä siirryn blogitauolle ainakin kuukaudeksi. Tsemppiä muille projektilaisille!

Kesken meni

Otsikko kertoo kaiken. En tiedä, miten jaksan jatkaa.

11 testiä

Heti alkuun totean, että olen ihminen, joka haalii itselleen liikaa tekemistä. Sen vuoksi blogin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle (varsinkin kun en oikein voi tehdä sitä muulloin kuin lapsen nukkuessa, jolloin olisi miljoona muutakin asiaa tehtävänä.) En myöskään jostain syystä ole saanut liitettyä projektinappia blogiini, kun jossain on blogspotin mukaan mukamas joku virhe. Että jos tämä blogi vaikuttaa juosten kustulta, niin sitä se on. Pahoittelut! Mutta nyt asiaan...

Viime keskiviikkona sängystä noustuani ajattelin hetken mielijohteesta tehdä Clearbluen raskaustestin. Tavallisesti kädet tärisee, eikä pakkaus meinaa aueta, mutta nyt ei ajatuskaan ehtinyt mukaan, joten olin ihan tyyni. Nesteen etenemistä ruudulla seuratessani olin havaitsevinani +-merkin piirtyvän ruutuun. Herranjumala, näenkö harhoja?! Mieskin näki saman harhan ja parin tunnin päästä kipitin apteekkiin hakemaan lisää testejä. Apteekin oma on lahjomaton, eikä siihen kunnon viivaa piirtynyt, mutta Clearbluen digitesti kertoi minun olevan "Gravid Raskaana1-2 viikkoa"! Sen jälkeen olen ostanut vielä 8 testiä, joihin kaikkiin on ennemmin tai myöhemmin piirtynyt viiva, jonka mukaan testi on positiivinen.

Meilläpäin ei harrasteta veritestejä, joten nyt vain kärvistelen ainakin ensi viikkoon, jolloin ehkä ultrataan ensimmäisen kerran.

Olen varpaillani.

If you're going through hell, just keep going.

Tuo Winston Churchillin lausahdus on uusi mottoni. Luin sen jostain naistenlehdestä ja se kolahti. Mielestäni se sopii myös syksyn projektimme teemaan, joka on positiivisuus. Itse en ole kovin positiivisesti ajatteleva henkilö, vaan elän ennemminkin periaatteella 'pessimisti ei pety'. Uskon kuitenkin, että tuo uusi "johtoajatukseni" auttaa minua suhtautumaan elämään ja hedelmöityshoitoihin rennommin, pää pystyssä.

En oikein uskalla käyttää lapsettomuushoito-sanaa omista hoidoistani kirjoittaessani. En myöskään käytä itsestäni termiä 'lapsettomuudesta kärsivä', vaikka ehkä haluaisinkin, sillä kärsin lapsettomuudesta vuosia ja olen taas hoidoissa. Mutta olisiko ko. termin käyttäminen kuitenkaan korrektia lapsettomia tai lastani kohtaan, sillä minullahan nimenomaan on yksi (hoidoilla alkunsa saanut) lapsi? Kuitenkin lapsettomuus tuntuu jotenkin kuvaavammalta kuin hedelmättömyys, joka kalskahtaa kliiniseltä lääkäritermiltä. Sana 'lapsettomuus' kaikuu juuri niin tyhjänä kuin tyhjä syli, se tuntuu niin kovalta kuin kivi sydämellä. Mutta silti tyydyn käyttämään jotain muuta termiä, jotten loukkaisi ketään. 

Olen ollut hieman blogitauolla lomamatkojen vuoksi. Hoidot ovat nyt piinailuvaiheessa ja viikonloppuna on taas SE päivä. Flunssa iski eikä mitään positiivisia oireita ole. Tissit ovat kuin nahkalaput, joten lippu on jo puolitangossa valmiiksi. Mutta. If you're going through hell, just keep going.

Säätöä

Ei ole helppoa olla OI-hoidossa ja lähteä ulkomaanmatkalle. Pitää olla kaikenmaailman todistuksia siitä, että saa kuljettaa ruiskuja ja neuloja ja hormoneja. Reseptit mukana tietty jne. jne. Suurimman   ongelman muodostaa pregnyl. Lääke, jonka saatavuus on vähintäänkin epävarmaa vähintään joka toinen kuukausi. Käsittääkseni pregnyl sisältää ainetta, jota saadaan vaihdevuosi-ikäisten naisten virtsasta (korjatkaa jos olen väärässä, en jaksa nyt tarkistaa faktoja...). Luulisi tuota tavaraa olevan maailmassa yllin kyllin, mutta ei tunnu olevan! Taas on pregnylin toimittamisesssa vaikeuksia, ja seuraavan kerran ainettaa saadaan tukkuun lokakuussa. LOKAKUUSSA! Sinnehän on puoli elämää! No, minä sitten hommasin itselleni pregnyliä seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi juoksemalla pitkin kyliä eri apteekeissa. Jos ei riitä, käytetään sitten syksyllä Ovitrelleä (vai mikä se nyt oli). Toinen pregnyliin liittyvä ongelma on kylmäsäilytys. Kotonahan se ei ole vaikeaa, mutta lentomatkalla hieman haasteellisempaa. Tilattuani Frio-kylmäpussukan huomasin netistä, että ilmeisesti kylmäkalleja saa ottaa koneeseen, mikäli lääkkeen säilytys edellyttää sitä. Joten tulipahan maksettua taas muutama kymppi turhaan, varsinkin jos se Frio-pussukka ei kykene pitämään lääkettä alle +15-asteisena.

Huomasin muuten tänään, että olin ilmeisesti eilen ottanut yhden clomifen-tabletin liian vähän. Ei tuo varmaan tässä konkurssissa tunnu, kun kuitenkin kaikkina muina päivinä olen ilmeisesti osannut ottaa kolme tabua per päivä.

Koska olen tänään jotakuinkin hyvällä tuulella, en viitsi mennä tapaamaan raskaana olevia ystäviäni. Miksi pitäisi kiduttaa itseään? Selvästi huomaan, että nyt mittari sillä saralla alkaa olla täynnä ja tarvitsen totisesti lomaa vauvamahoista. Eihän niitä missään voi välttää, mutta enpähän ainakaan tieten tahtoen änge niiden seuraan kääntämään veistä haavassa. Eilen myös jotenkin lohdutusta tuli siitä, että luin sellaisten naisten blogeja, joilla ei pitäisi olla mitään vikaa missään tai miehessä, mutta lapsi ei tulekaan yk 1 vaan ehkä vasta yk 8. Se antaa toivoa. Että ei se ole helppoa nuoremmilla, nätimmillä ja terveemmilläkään.