torstai 18. lokakuuta 2012

Negatiivisen odotusta

Tajusin, että Positiivisen odotus-projekti päättyy n. kuukauden päästä, eli ennen seuraavan kiertoni loppua. Ei tullut positiivista meille, ei vaikka miten odotettiin. Sen sijaan tuli itku ja suoli poksahti. Ehkä minun pitäisi perustaa oma Negatiivisen odotus-projekti. Jos sillä olisi positiivisempi vaikutus...

Eniveis, viimeisiä Lugeja viedään ja vaikka virallinen testipvä on ensi ti, voin jo nyt kuuluttaa kirkossa, että Myytti ei tullut tästä(kään) kierrosta raskaaksi, sillä tissitutka paljastaa totuuden kaikkia testejä varmemmin ja aikaisemmin. Katse siis kohti uusia pillereitä ja piikkejä! Suoli on edelleen tulehtunut ja tilanne paheni alkuviikosta. Heti kun mässytin karkkia ja söin kebabin! Oli palattava takaisin viljattomalle terveyslinjalle (vaikka sallinkin itselleni yhden gluteenittoman pullan päivässä...) ja nyt verenvuoto on ilmeisesti loppunut. On hyvin vaikea sanoa, milloin suoli on tarpeeksi rauhallinen raskauden alkamisen kannalta, mutta siitä en voi ottaa stressiä, sillä stressi pahentaa näköjään suoleni tilan nopeasti. 

Pohdin tänään sitä, miksi tämä toisen lapsen saaminen on muodostunut minulle jonkinlaiseksi elämän ja kuoleman kysymykseksi. En kykene hyväksymään ajatusta siitä, ettei meille enää tule lapsia. Täydellisen lapsettomuuden olin jo valmis hyväksymään, mutta nyt minusta tuntuu niin pahalta ajatella, ettei poikamme saisi sisarusta leikkikaveriksi ja muutenkin kaveriksi elämään. Tiedän, että on paljon ainoita lapsia, jotka ovat täysin sinut itsensä ja elämänsä kanssa, mutta tiedän myös miten kivaa on, jos on sisko tai veli. Kaikkein eniten haluaisin siis toisen lapsen esikoiseni takia. 

Olin eilen seurakunnan päiväkerhossa lapseni kanssa. Siellä on aina hartaushetki, mikä tuntuu minusta välillä hieman ajanhaaskuulta, varsinkin kun yleisöstä suurin osa ei ikänsä puolesta tajua Jeesus-jutuista mitään. Mutta kerhossa on leikkiseuraa ja edullista, hyvää ruokaa. Eilen laitoin jauhot kurkkuun kaikille muille. Hartaushetkessä muutaman äidin, minä mukaan lukien, piti sanoa mistä ovat kiitollisia ja mitä pyytävät Jumalalta. Muut sanoivat olevansa kiitollisia rauhallisesta aamusta ja sateettomasta säästä (Haloo!! Jo on pienet murheet!), minä sanoin olevani kiitollinen siitä, että minulla on vain colitis ulcerosa ja toivovani toista lasta. Olen äideistä ainoa, jolla on vain yksi lapsi. Meni muut vähän hiljaiseksi. Toivottavasti saivat perspektiiviä omaan elämäänsä. 

Hartaudessa puhuttiin myös joistain liikennevaloista. Että joskus Jumala näyttää vihreää, keltaista tai punaista pyynnöille. Ai jaa. Ihanko totta!?! Että onko siellä olemassa joku vihreä valo jossain? Ei ole näkynyt täällä päin muutamaan hetkeen. Vanhoilla vihreillä meinasin kerran elokuussa päästä, mutta sekin matka katkesi. Punaista on näkynyt sitäkin enemmän. Voisiko sanoa, että joka reiästä! Että kiitos vaan Jumala. (No, nyt en varmaan enää saa mitään toiveita läpi...)

3 kommenttia:

  1. Mulla on hurjat sielujen sympatiat sua kohtaan, meidän elämäntilanne on kovin samanlainen. Itsekin siis taistelen CUn sekä sekundäärisen lapsettomuuden ylä ja alamäkien kanssa. Ja nyt kohtukuoleman jälkeen olen jotenkin vahingossa ajautunut miettimään noita jumala juttuja vaikka ennen en niille kovin montaa ajatusta ole suonut vaikka kirkkoon kuulunkin.

    Aurinkoa syksyyn!

    VastaaPoista
  2. Kiitos Turnip viestistäsi. Lohdullista kuulla, että joku kohtalotoveri lukee tätä. Olen lukenut blogiasi, mutta sen lukeminen on minulle vaikeaa, sillä kyyneleistä ei tahdo tulla loppua sitä lukiessa. Itsekään en ole kovin uskonnollinen ihminen ja kaikki se tuska, jotan sinäkin olet joutunut kokemaan saa minut epäilemään vielä enemmän. Olen niin pahoillani, että olet joutunut noin kamalan asian eteen. Hyvä kuitenkin, että kykenet kirjoittamaan asiasta. Rohkeutesi antaa voimaa minulle.

    VastaaPoista
  3. Multa unohtui vielä kommentoida tuota toisen lapsen kaipuuta. Olin jo jollain tasolla hyväksynyt, että meillä on vain yksi lapsi. Pikkusisko sai alkunsa siis ihan kerta kiellon päälle ajattelusta,, sen jälkeen olisin hoidot haudannut ja ollut tyytyväinen siihen että meillä ylipäätään on lapsi. Nyt taas pikkusiskon kuoleman jälkeen toisesta lapsesta on tullut lähes pakkomielle. Kaipuu tätä toista lasta kohtaan on ihan yhtä kova kun se oli sitä ensimmäistäkin. Itse olen ajatellut myös miten kovasti haluisin pojalle saada sisaruksen, että myös aikuisena olisi jokin tuki ja turva joka on jakanut jo lapsuuden. Nyt myös enevissä määrin haluisin toisen lapsen myös ihan itseni takia. Täyttämään tämän tyhjän sylin ja edes osan sitä koloa minkä pikkusisko jälkeensä jätti.

    Toivottavasti meille nämä pienet ihmeet vielä suodaan!

    VastaaPoista