Enpä malttanut pysyä pois blogista reilua viikkoa kauempaa. Halusin vielä kerran yrittää saada projektinapin liitettyä blogiini ja nyt se onnistui! En tiedä mitä aikaisemmin tein väärin, mutta nyt ei ongelmia ollut. Vielä kun saisin otettua jonkun kivan syksyisen kuvan, jonka voisin liittää tekstejä piristämään... Toisten projektilaisten blogien lukeminen on ollut mielipuuhaani viime päivät. Kiitos hyvistä jutuista kanssasisaret!
Viikon ajan hoitotauko tuntui loistoajatukselta, ja olen päätökseen tyytyväinen yhä edelleen, mutta nyt sairas mieleni jo odottaa innolla tulevia yrityskertoja. Olen mielestäni päässyt keskenmenon (tai oikeammin sanottuna kemiallisen raskauden) yli ja valmis uuteen yritykseen. Nyt kuitenkin on aikaa tehdä jotain ihan muuta. Parasta hoitotauossa on:
* Saa käyttää aknerasvaa (joka sis. A-vitamiinijohdannaisia)
* Saa käyttää särkylääkkeitä, jotkai oikeasti auttavat päänsärkyyn
* Ei tarvitse aikatauluttaa seksiä
* Ei tarvitse laskea päiviä yhtään mihinkään
* Ei tarvitse hikoilla öisin
* Ei tarvitse kärsiä mielialanvaihteluista
* Ei tarvitse stressata mistään
Eli lyhyesti sanottuna kroppa ja pää saavat LEVÄTÄ. Elämä täyttyy muilla asioilla. Vaikken kyllä edelleenkään pääse minua vainoavia raskausmahoja pakoon...
Positiivisen postauksen negatiivinen pläjäys tulee sitten tässä...Sinä päivänä, jolloin sain tietää raskauden epäonnistuneen, soitin itkuisen puhelun ystävälleni, joka vielä joskus oli paras ystäväni. Hän yritti lohduttaa minua, vaikkei löytänytkään sanoja. Minusta tuntuu kuitenkin oudolta, ettei hän tuon puhelun jälkeen ole ollut minuun missään yhteydessä. Eikö hän uskalla? Olenko liian ahdistavaa seuraa? Olen hieman loukkaantunut, sillä eikö tosi ystävä soittaisi? Vain yksi "lapsellisista" ystävistäni on soittanut ja kysynyt kuinka jaksan. Muutoin ainoat, jotka ovat osoittaneet kiinnostusta jaksamiseni suhteen ovat olleet lapsettomia ystäviäni. Toisaalta heidän seuraansa kaipaankin eniten. Harmi vaan, etteivät asu lähellä. Onneksi ensi viikolla matkustan tapaamaan heitä!
Ensi viikolla aloitan terojen syömisen. Siihen asti olen hormonivapaa! AH! =)
Kiva, että olet takaisin. Minäkin luen blogiasi ja sitä elän mukana. Bloggaat tai taukoilet sen mukaan, mikä on päivän fiilis.
VastaaPoistaSinulla on ihan samoja fiiliksiä kaverisuhteista. Mä olen päätellyt, että jotkut ihmiset eivät vain tajua, miksi keskenmeno voi surettaa. Ja osa varmaan pelkää, ettei osaa sanoa mitään. Kamalan vaikeaahan se on. Onneksi edes jostain kavereista saa tukea. Ja me blogimaailman ystävät ollaan täällä. <3
Ehkä ystäväsi ei tosiaan löydä sanoja ja tilanne tuntuu hänestä varmaan hankalalta, jos ei itsellä ole mitään kokemusta asiasta. Ehkäpä hän kuitenkin ajattelee sinua ja toivoo parasta! :)
VastaaPoista