Aikaisemmin ajattelin, etten ehdi kirjoittaa blogia nyt kun minulla on lapsi. Aikaisemmin ajattelin, etten tarvitse blogia enää mihinkään, kun selvisin lapsettomuudesta yhden kerran. Mutta se mörkö tuli takaisin. Aikaisemmin ajattelin, etten minä kaatuisi tällä kivisellä polulla, sillä se on minulle ennestään tuttu. Mutta hedelmöityshoidot saivat minut taas kompuroimaan. Viime yönä tajusin, että minun on pakko ehtiä kirjoittaa, sillä minä kaaduin, enkä pääse yksin ylös. Ehkä blogin kautta saan vertaistukea tai edes jäsenneltyä tunteitani, jotta voin taas nousta ylös ja jatkaa matkaa.
Kirjoitin blogia jo pari vuotta sitten, kun aloitimme ensimmäisen kierroksen (http://elamanmenoa.vuodatus.net/). Vuoden ajan ramppasimme klinikalla ja sitten, kun sitä vähiten odotin, sain tietää odottavani lasta. Hän syntyi ja sain vapauden. Vapauden lapsettomuuden tuskasta. Mutta vain siihen asti, kunnes aloimme haaveilla toisesta ihmeestä. Yhtäkkiä kaikki se vanha tuska tulvahti mieleeni, eikä ole sen koommin lähtenyt pois. Katkeruus ja kateus on nostanut päätänsä. Tuntuu, että pää hajoaa. Miksei se tälläkään kertaa voi olla yhtään helpompaa? Miksi ympärilläni kaikilla muilla raskaaksi tuleminen on niin paljon helpompaa? Eikö meidän pienokaiselle suoda leikkikaveria? Niin paljon kysymyksiä, joihin ei kukaan osaa vastata.
Tämä blogi toimii päiväkirjanani, terapeuttinani. Olen koko ajan lukenut myös monien muiden blogeja ja kommentoinutkin. Itkenyt tuntemattomien ihmisten kohtaloita. Saan muiden blogeista lohtua, tunteen siitä, etten ole yksin. Toivon, että blogini auttaa jotakuta muuta tuntemaan samoin. Jos joku tänne blogiini löytää, olen kiitollinen kaikista asiallisista kommenteista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti