Telakalle

Nyt näyttää siltä, että joulukuussa alkaa tauko hoidoissa. Suoli on sellaisessa kuosissa, ettei raskaaksi tuleminen liene mahdollista. Verta näkyi eilen vähän, mutta kipuja on sitäkin enemmän. Onneksi toistaiseksi on vessaravilta vältytty. Helmikuussa on tähystys ja sitten nähdään mikä tilanne oikeasti on. Hoidoista luopuminen on kova paikka, mutta helpotus nyt kun päätös on jotakuinkin tehty. Toivon, että suoli saadaan kuntoon ja hoitoja voidaan jatkaa keväällä. Syksyllä voisimme kenties mennä ivf:ään. Tai sitten ei. Onneksi ainakin saimme miehen kanssa sovittua, että koko perhe muutamme yhdessä sille paikkakunnalle, jossa minun työni on. On suuri helpotus, ettei minun tarvitse muuttaa erilleen perheestäni. Blogitauko on nyt varmasti edessä, koska en varmaan jaksa lukea muidenkaan blogeja kun itsellä ei ole mitään mahdollisuutta raskautua. Olette kuitenkin ajatuksissani ja toivotan teille parempaa onnea kuin itselläni on kuluneen vuoden aikana ollut.

Minun on nyt keskityttävä omaan elämääni ja tehtävä siitä niin hyvä kuin se näillä annetuilla eväillä on mahdollista. Jos meille ei tule toista lasta, niin ei se ainakaan meistä ole jäänyt kiinni. Yritämme antaa ainokaisellemme niin hyvän elämän kuin mahdollista, tosin ilman sisaruksia. Kai sekin on mahdollista.

Eilen pistin pregnylin ja siemenet on kylvetty. Nyt ei ole enää omissa käsissä tämä kierto. Toivon parasta, mutten pelkää pahinta. Ei ole enää mitään hävittävää.

Folliultra

Kävin tämän kierron näillä näkymin ainokaisessa folliultrassa. Ennen ultraa oli oikeassa munasarjassa joitain tuntemuksia, joten arvelin johtofollikkelin löytyvän sieltä, mikäli oli löytyäkseen. Siellähän sitä möllötteli yksi 18-millinen pallukka. Ihmeellistä on se, että ennen CU-diagnoosia ei follikkeli koskaan ollut tässä vaiheessa (kp 13) noin kookas. En nyt sitten tiedä onko asia niin kovin merkittävä, mutta ainakin itse haluaisin uskoa, että ruokavaliomuutoksesta johtuva painon putoaminen (viitisen kiloa, olen nyt selkeästi normaalipainoinen =)) ja tulehdusta hillitsevän lääkityksen aloittaminen vaikuttaisi positiivisesti munarakkuloiden kypsymiseen. Toisaalta viime kierrossa ovisplussa tuli ihan samana kp:nä kuin ennenkin, eli vaikka rakkula oli isompi kuin aikaisemmin samana kiertopäivänä, ei se kuitenkaan puhjennut aikaisemmin. Saa nähdä kuinka nyt käy. Aloitin tänään ovistestit ja tämänpäiväinen tikku on niin selkeä nega, etten usko plussaa tulevan ainakaan ennen keskiviikkoa. Torstaita uumoilin ovispäiväksi ennen ultraa. Ja voihan tässä mennä vaikka mikä vielä mönkään.

Vaikka nämä toisen kierroksen hoidot eivät ole toistaiseksi mitään erityisen mieltäylentäviä elämyksiä tarjonneet, olemme ainakin löytäneet lääkityksen joka saa munarakkulani kasvamaan kuukausi toisensa jälkeen, ainakin nyt näyttää siltä. Saavutus sekin! Olen jo suunnitellut meneväni ivf-hoitoon ensi keväänä, mikäli nämä induktiohoidot eivät tuota tulosta. Keväällä ehtisi EHKÄ tehdä yhden hoidon ja jatkaa sitten kesätauon jälkeen. Yksityisellä lääkäriasemalla, jolla nyt käyn, ei tehdä ivf-hoitoja eikä asuinpaikkakunnallani yksityisiä lapsettomuusklinikoita edes ole, joten joudun menemään jollekin toiselle paikkakunnalle. 

Asioita mutkistaa myös se, että kun hoitovapaani jälkeen (vuoden päästä) aloitan työt, on minun muutettava eri paikkakunnalle kuin mieheni ja lapseni. Työpaikkani on nimittäin ihan toisella puolen Suomea kuin missä nyt asumme ja jossa mieheni työ on. Täällä on myös kaikki tukiverkostomme. Toki yritän saada nykyiseltä asuinpaikkakunnaltamme töitä, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Kaiken ratkaisisi se, että saisimme toisen lapsen, jonka kanssa voisin jatkaa kotona olemista. Toinen lapsi olisi ratkaisu niin moneen asiaan. Minulla on valtavat paineet, mikä ei suinkaan edesauta hoitojen onnistumista. Jos joudun muuttamaan erilleen perheestäni, voin haudata haaveet toisesta lapsesta kenties ikuisesti. Aika julmaa tämä elämä. Vai miten saat miehen siittiöt siirettyä paikkakunnalta toiselle ilman, että mies siirtyy mukana?

Uskallanko?

Voisinko antaa itselleni luvan ajatella onnistuvamme tässä kierrossa? Voisinko olla ajattelematta negaa ja negatiivisesti ennen testin tekemistä? En oikein uskalla antaa itselleni lupaa suhtautua täysin positiivisesti tähänkään kiertoon... Ettei vaan kohtalo huomaisi toiveikkuuttani ja kaataisi täyslaidallisen paskaa naamalleni maanantain folliultrassa tai raskaustestiä tehdessä. Mutta olisihan se kiva kuvitella olevansa ihan kuin kuka tahansa lasta yrittävä nainen. Uskoa naiivisti, että lapsia tulee kun vaan harrastaa seksiä oikeaan aikaan. Että jos ei tässä kuussa niin ensi kuussa sitten.

Vaan ei. Kun on lapsettomuuden ristin kerran saanut harteilleen, ei sitä pois saa ikinä. Se on tehnyt minusta kyynisen pessimistin, joka varoo ajattelemasta mistään mitään hyvää, ettei vaan sekin hyvä tuohoutuisi. Käy vaan nimittäin aika raskaaksi tämä elämä tuolla ajattelulla... Sen vuoksi yritän nyt keventää painolastiani kääntämällä negatiivisen positiiviseksi, surun iloksi:

Tässä kierrossa minä olen kuin kuka tahansa normaalisti ovuloiva nainen. Minä voin tulla raskaaksi tässä kuussa. Minä toivon niin kovasti, että tulen raskaaksi tässä kuussa. Sinä joka kohtaloani käsissäsi pidät, voisitko kuulla ja ymmärtää toiveeni? Olla kanssani samaa mieltä ja antaa sen tapahtua?

Itkettää

Minulla on niin paha mieli tänään. kaikki sai alkunsa kaverin fb-päivityksestä. Jäi äitiyslomalle. Ihan hymiön kanssa! Samalla sekunnilla kun luin päivityksen, sydämeni haava aukesi eikä kyynelille tule loppua.  Miksi minun pitää kärsiä hedelmättömyydestä? Eikö riitä se, että olen jo yhden kerran käynyt läpi tämän kaiken? Olenko minä oikeasti niin paha ihminen, ettei minulle toista lasta suoda? Olinko edellisessä elämässä paha? Miksi joudun kärsimään? Miksei minulla ole sellaista ystävää, joka oikeasti ymmärtäisi? Päättyykö kaikki tämä tuska ennen kuolemaa?

Niin paljon kysmyksiä. Eikä yhtään vastausta.

Vanha pitää rikkoa, jotta voi rakentaa uutta

Noilla sanoilla ystäväni lohdutti minua eilen. Niin moni asia on mennyt rikki nyt syksyllä; autoni, suoleni, vauvani. Mutta niin on täytynyt tapahtua, jotta uutta voisi syntyä. Autoni sain eilen kahden kuukauden korjaustalkoiden ja muutaman tuhannen eruon jälkeen takaisin ja jo se tuntui helpottavalta. Ehjää suolta en voi enää saada, mutta voin ainakin yrittää vaikuttaa siihen, että se ei rikkoutuisi enemmän. En tiedä, voinko saada uutta vauvaa, mutta voin ainakin tehdä kaikkeni sen eteen. Tuntuu, että jotain suurta on tapahtunut, kun vanha meni rikki. Nyt on tilaa uudelle.

Tänään on yllätyksekseni kp 1. Toivoin, että olisin saanut olla tämän viikon ilman hormoneja, mutta clomit on varmaan aloitettava ylihuomenna. En pidä clomeista yhtään, koska ne aiheuttavat niin paljon sivuoireita päänsärystä näköhäiriöihin, mutta ilman niitä pistokset eivät tehoa.

Mutta nyt keskityn tähän hetkeen. Juuri nyt on hyvä olla, ei koske mihinkään. Maailman murheet ovat muualla. Juuri nyt.

Tästä eteenpäin

Nega tuli, ei itkettänyt. Sen sijaan olo tuntuu vahvemmalta. Kyllä mä selviän. Kyllä se aurinko mullekin joskus paistaa. Nyt otan vaan rauhallisesti ja keskityn ajattelemaan positiivisesti. Pitäisköhän lainata joku self-help-opus psyykkaamaan itseäni...

Negatiivisen odotusta

Tajusin, että Positiivisen odotus-projekti päättyy n. kuukauden päästä, eli ennen seuraavan kiertoni loppua. Ei tullut positiivista meille, ei vaikka miten odotettiin. Sen sijaan tuli itku ja suoli poksahti. Ehkä minun pitäisi perustaa oma Negatiivisen odotus-projekti. Jos sillä olisi positiivisempi vaikutus...

Eniveis, viimeisiä Lugeja viedään ja vaikka virallinen testipvä on ensi ti, voin jo nyt kuuluttaa kirkossa, että Myytti ei tullut tästä(kään) kierrosta raskaaksi, sillä tissitutka paljastaa totuuden kaikkia testejä varmemmin ja aikaisemmin. Katse siis kohti uusia pillereitä ja piikkejä! Suoli on edelleen tulehtunut ja tilanne paheni alkuviikosta. Heti kun mässytin karkkia ja söin kebabin! Oli palattava takaisin viljattomalle terveyslinjalle (vaikka sallinkin itselleni yhden gluteenittoman pullan päivässä...) ja nyt verenvuoto on ilmeisesti loppunut. On hyvin vaikea sanoa, milloin suoli on tarpeeksi rauhallinen raskauden alkamisen kannalta, mutta siitä en voi ottaa stressiä, sillä stressi pahentaa näköjään suoleni tilan nopeasti. 

Pohdin tänään sitä, miksi tämä toisen lapsen saaminen on muodostunut minulle jonkinlaiseksi elämän ja kuoleman kysymykseksi. En kykene hyväksymään ajatusta siitä, ettei meille enää tule lapsia. Täydellisen lapsettomuuden olin jo valmis hyväksymään, mutta nyt minusta tuntuu niin pahalta ajatella, ettei poikamme saisi sisarusta leikkikaveriksi ja muutenkin kaveriksi elämään. Tiedän, että on paljon ainoita lapsia, jotka ovat täysin sinut itsensä ja elämänsä kanssa, mutta tiedän myös miten kivaa on, jos on sisko tai veli. Kaikkein eniten haluaisin siis toisen lapsen esikoiseni takia. 

Olin eilen seurakunnan päiväkerhossa lapseni kanssa. Siellä on aina hartaushetki, mikä tuntuu minusta välillä hieman ajanhaaskuulta, varsinkin kun yleisöstä suurin osa ei ikänsä puolesta tajua Jeesus-jutuista mitään. Mutta kerhossa on leikkiseuraa ja edullista, hyvää ruokaa. Eilen laitoin jauhot kurkkuun kaikille muille. Hartaushetkessä muutaman äidin, minä mukaan lukien, piti sanoa mistä ovat kiitollisia ja mitä pyytävät Jumalalta. Muut sanoivat olevansa kiitollisia rauhallisesta aamusta ja sateettomasta säästä (Haloo!! Jo on pienet murheet!), minä sanoin olevani kiitollinen siitä, että minulla on vain colitis ulcerosa ja toivovani toista lasta. Olen äideistä ainoa, jolla on vain yksi lapsi. Meni muut vähän hiljaiseksi. Toivottavasti saivat perspektiiviä omaan elämäänsä. 

Hartaudessa puhuttiin myös joistain liikennevaloista. Että joskus Jumala näyttää vihreää, keltaista tai punaista pyynnöille. Ai jaa. Ihanko totta!?! Että onko siellä olemassa joku vihreä valo jossain? Ei ole näkynyt täällä päin muutamaan hetkeen. Vanhoilla vihreillä meinasin kerran elokuussa päästä, mutta sekin matka katkesi. Punaista on näkynyt sitäkin enemmän. Voisiko sanoa, että joka reiästä! Että kiitos vaan Jumala. (No, nyt en varmaan enää saa mitään toiveita läpi...)