Maha vaivaa, mahavaivaa

Minulla todettiin tällä viikolla haavainen paksusuolentulehdus eli colitis ulcerosa. Olen nyt loppuikäni sairas ja lääkkeiden varassa. Ei tähän tautiin kuole, mutta se voi aiheuttaa syöpää tms. kuolemaan johtavia juttuja.

Mutta kuollaanhan tässä kaikki kerran! Hyväksyn sairauteni, mutten alistu sille. Se saattaa aika ajoin rajoittaa elämääni, mutta en anna sen määritellä elämääni. Olen vain helpottunut, että kahden vuoden ajoittainen piina on ohi ja oireiden syy elvisi vihdoin. Minulle tauti puhkesi raskausaikana ja on sen jälkeen antanut ilmoittaa itsestään tasaisin väliajoin, varsinkin stressin aikaan. Keskenmeno, työkiireet yms. purkautuivat nyt sitten näin. Huomasin kyllä elokuussa, että pääkoppa oli kovilla, mutten arvannut sen heijastuvan vatsaani tällaisin seurauksin. Toivottavasti lääkkeet auttavat eikä tauti uusiudu (vaikka sen se kyllä varmasti tekee...).

Mutta sitten itse asiaan eli vauvaprojektiin. Keskenmenon jälkeen aloin syödä teroja ja ne toivatkin tädin kylään ennätysaikaisin. Nyt ei vuotoa oikeastaan tarvinnut odotella, vaikka normaalisti joudun odottelemaan niitä 4-11 päivää! CU-diagnoosista huolimatta (ja gastron ehdotuksen vastaisesti) päätin kuitenkin jatkaa aloittamaani clomi-hoitoa tutulla tripla-annoksella. Katsotaan nyt sitten mitä ultrassa näkyy. Jos ei näy mitään, aloitetaan piikit, jos näkyy kysta lopetetaan hoito. Kovin suurin odotuksin en tällä kertaa ole liikkeellä, sillä suolistovaivat varmasti vaikuttavat lopputulokseen negatiivisesti. Minulle itselleni on kuitenkin tärkeää, että sain gyneltä luvan jatkaa hormonihoitoja tässä kierrossa. Saanpahan muuta ajateltavaa vatsavaivojen sijaan.

Positiivinen postaus: Ihana kamala tauko

Enpä malttanut pysyä pois blogista reilua viikkoa kauempaa. Halusin vielä kerran yrittää saada projektinapin liitettyä blogiini ja nyt se onnistui! En tiedä mitä aikaisemmin tein väärin, mutta nyt ei ongelmia ollut. Vielä kun saisin otettua jonkun kivan syksyisen kuvan, jonka voisin liittää tekstejä piristämään... Toisten projektilaisten blogien lukeminen on ollut mielipuuhaani viime päivät. Kiitos hyvistä jutuista kanssasisaret!

Viikon ajan hoitotauko tuntui loistoajatukselta, ja olen päätökseen tyytyväinen yhä edelleen, mutta nyt sairas mieleni jo odottaa innolla tulevia yrityskertoja. Olen mielestäni päässyt keskenmenon (tai oikeammin sanottuna kemiallisen raskauden) yli ja valmis uuteen yritykseen. Nyt kuitenkin on aikaa tehdä jotain ihan muuta. Parasta hoitotauossa on:

* Saa käyttää aknerasvaa (joka sis. A-vitamiinijohdannaisia)
* Saa käyttää särkylääkkeitä, jotkai oikeasti auttavat päänsärkyyn
* Ei tarvitse aikatauluttaa seksiä
* Ei tarvitse laskea päiviä yhtään mihinkään
* Ei tarvitse hikoilla öisin
* Ei tarvitse kärsiä mielialanvaihteluista
* Ei tarvitse stressata mistään

Eli lyhyesti sanottuna kroppa ja pää saavat LEVÄTÄ. Elämä täyttyy muilla asioilla. Vaikken kyllä edelleenkään pääse minua vainoavia raskausmahoja pakoon...

Positiivisen postauksen negatiivinen pläjäys tulee sitten tässä...Sinä päivänä, jolloin sain tietää raskauden epäonnistuneen, soitin itkuisen puhelun ystävälleni, joka vielä joskus oli paras ystäväni. Hän yritti lohduttaa minua, vaikkei löytänytkään sanoja. Minusta tuntuu kuitenkin oudolta, ettei hän tuon puhelun jälkeen ole ollut minuun missään yhteydessä. Eikö hän uskalla? Olenko liian ahdistavaa seuraa? Olen hieman loukkaantunut, sillä eikö tosi ystävä soittaisi? Vain yksi "lapsellisista" ystävistäni on soittanut ja kysynyt kuinka jaksan. Muutoin ainoat, jotka ovat osoittaneet kiinnostusta jaksamiseni suhteen ovat olleet lapsettomia ystäviäni. Toisaalta heidän seuraansa kaipaankin eniten. Harmi vaan, etteivät asu lähellä. Onneksi ensi viikolla matkustan tapaamaan heitä!

Ensi viikolla aloitan terojen syömisen. Siihen asti olen hormonivapaa! AH! =)