perjantai 18. tammikuuta 2013

Pelottelua

No niin, vuosi on vaihtunut, tammikuun puoliväli ohitettu ja ajattelin postata jotain. Mutta mitä kertoisin? Olen kyllä erittäin aktiivisesti lukenut muiden blogeja ja joskus ehtinyt kommentoidakin, mutta jotenkin on lukko päällä tässä omassa blogissa. Jotenkin muiden blogien lukeminen on tuntunut antoisammalta kuin oman kirjoittaminen. Itse asiassa itseäni pelottaa kirjoittaa mitään positiivista, kun silloin keskenmenoa (vai mikä kemiallinen raskaus se nyt lie olikaan) ennen hehkutin plussaa ja sitten kävi miten kävi. Entä jos aina käy niin? Niinpä en nyt kirjoita omasta tilanteestani tämän enempää tänään. Totean vain, että minulle kuuluu ihan hyvää, vaikka välillä sairauteni pitää jännityksessä.

Viime aikoina olen tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että tämä maailma on aivan hirveän julma paikka. Keskenmenoista, kohtukuolemista ja lasten sairauksista lukiessa olen viime aikoina vierittänyt kyyneliä tulvaksi saakka. Kaiken sen keskellä ihmettelen miten ihmeessä niin monet raskaana olevat uskaltavat hehkuttaa onneaan ja olla nin varmoja siitä, että kaikki menee hyvin? Kun niin usein ei mene hyvin. Elämä on niin haurasta lasia! Ajatellaan, että jos nt-ultrassa on kaikki hyvin, niin kyllä meille se elävä, terve nyytti tulee. Jos rakenneultrassa on kaikki hyvin, niin kyllä meille se elävä, terve nyytti suodaan. Tekisi mieli laittaa sellaisten odottajien naaman eteen lista blogeista, joita itse luen. Että kyllä se vaan voi elämänlanka katketa ihan yhtäkkiä ilman ennakkovaroitusta. Tai lapsella olla vaikea sairaus tai jotain muuta järisyttävää. Juuri nyt minusta itsestäni tuntuu, että huokaisen helpotuksesta vasta haudassa. Silloinhan pahin on jo sattunut -ainakin itselleni. Nyt joku saattaa ajatella, että miksei tuo akka lue vaikka leivontablogeja, niin saisi valoa elämäänsä. Syy miksi luen lähes yksinomaan blogeja, joita kirjoittavat kovia kokeneet naiset on se, että he antavat minulle voimaa esimerkillään, taistelullaan. Se, että lukee elämän hauraudesta saa arvostamaan elämää enemmän. Suosittelen lämpimästi. Ja ne naiset, jotka noita taisteluja joutuvat läpikäymään ovat aika helvetin kovia tyyppejä.

2 kommenttia:

  1. voimia paljon sinulle.. jäin lukemaan blogiasi lähes jumittuneena ruutuun kiinni.. <3

    VastaaPoista
  2. Mä olen varmaan juurikin tuollainen tyyppi, joka ajattelee, että rakenneultrassa nähty toimelias pieni johtaa kuitenkin mitä todennäköisimmin siihen, että saadaan ainakin jotakuinkin terve vauva syliin asti. Olen ollut osa niin marginaalista ryhmää melkein viisivuotisen yritystaipaleemme ajan, etten enää suostu uskomaan, että meitä voisi kohdata joku järisyttävä epäonni.

    Ennen raskautta ajattelin, että näin ei todellakaan tule käymään. Luulin, että pelkäisin joka sekunti, koska olin jo niin tietoinen kaikesta mikä voi mennä vikaan. Jokaista ultraa olen kyllä jännittänyt, mutta kuitenkin mulla on koko ajan ollut sellainen tietynlainen rauha ylläni. Usko siihen, että vastoinkäymiset ovat nyt takanapäin ja minulla on oikeus nauttia tästä raskaudesta, joka hyvin todennäköisesti jää ainoaksi.

    Se ei palvele ketään, että pelkää ja stressaa joka sekunti. Se järisyttää odottavan äidin mielenterveyttä, se ei tee kasvavalle ihmisentaimelle hyvää, se rasittaa parisuhdetta ja eristää ihmisen oman synkän mielensä sisään. Eikä se estä pahaa tapahtumasta, pelkäsi tai ei. Jos käy huonosti - niin tulee käymään riippumatta siitä onko pelännyt tapahtumaa etukäteen vai suunnitellut tulevaisuutta luottavaisena.

    Mutta tunnistan kyllä tuon tyyliset ajatukset. Yritysaikana minulle eniten voimaa antoivat juuri ne blogistit, jotka jaksoivat tarpoa surkeista lähtökohdista riippumatta eteenpäin. Ne kaikista vaikeimmat kohtalot auttoivat itseä ymmärtämään, että "Minäkin kyllä selviän, kun nuokin ovat selvinneet!". Mitään odotusblogeja tai muuta hempeilyä en kestänyt yhtään. Vaikka historia olisi ollut mikä, en osannut aidosti olla onnellinen toisten onnistumisista kuin to-del-la satunnaisesti.

    VastaaPoista