Säätöä

Ei ole helppoa olla OI-hoidossa ja lähteä ulkomaanmatkalle. Pitää olla kaikenmaailman todistuksia siitä, että saa kuljettaa ruiskuja ja neuloja ja hormoneja. Reseptit mukana tietty jne. jne. Suurimman   ongelman muodostaa pregnyl. Lääke, jonka saatavuus on vähintäänkin epävarmaa vähintään joka toinen kuukausi. Käsittääkseni pregnyl sisältää ainetta, jota saadaan vaihdevuosi-ikäisten naisten virtsasta (korjatkaa jos olen väärässä, en jaksa nyt tarkistaa faktoja...). Luulisi tuota tavaraa olevan maailmassa yllin kyllin, mutta ei tunnu olevan! Taas on pregnylin toimittamisesssa vaikeuksia, ja seuraavan kerran ainettaa saadaan tukkuun lokakuussa. LOKAKUUSSA! Sinnehän on puoli elämää! No, minä sitten hommasin itselleni pregnyliä seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi juoksemalla pitkin kyliä eri apteekeissa. Jos ei riitä, käytetään sitten syksyllä Ovitrelleä (vai mikä se nyt oli). Toinen pregnyliin liittyvä ongelma on kylmäsäilytys. Kotonahan se ei ole vaikeaa, mutta lentomatkalla hieman haasteellisempaa. Tilattuani Frio-kylmäpussukan huomasin netistä, että ilmeisesti kylmäkalleja saa ottaa koneeseen, mikäli lääkkeen säilytys edellyttää sitä. Joten tulipahan maksettua taas muutama kymppi turhaan, varsinkin jos se Frio-pussukka ei kykene pitämään lääkettä alle +15-asteisena.

Huomasin muuten tänään, että olin ilmeisesti eilen ottanut yhden clomifen-tabletin liian vähän. Ei tuo varmaan tässä konkurssissa tunnu, kun kuitenkin kaikkina muina päivinä olen ilmeisesti osannut ottaa kolme tabua per päivä.

Koska olen tänään jotakuinkin hyvällä tuulella, en viitsi mennä tapaamaan raskaana olevia ystäviäni. Miksi pitäisi kiduttaa itseään? Selvästi huomaan, että nyt mittari sillä saralla alkaa olla täynnä ja tarvitsen totisesti lomaa vauvamahoista. Eihän niitä missään voi välttää, mutta enpähän ainakaan tieten tahtoen änge niiden seuraan kääntämään veistä haavassa. Eilen myös jotenkin lohdutusta tuli siitä, että luin sellaisten naisten blogeja, joilla ei pitäisi olla mitään vikaa missään tai miehessä, mutta lapsi ei tulekaan yk 1 vaan ehkä vasta yk 8. Se antaa toivoa. Että ei se ole helppoa nuoremmilla, nätimmillä ja terveemmilläkään.

Sivuvaikutuksia

Listaanpa tähän nyt ennen päiväuniani tähän mennessä tässä kierrossa tulleet clomifen-sivuvaikutukset:

* kuumat aallot ympäri vuorokauden

* väsymys 

* nukkumisvaikeudet

* näköhäiriöt (en ole tästä ihan varma...)

* masentuneisuus

* päänsärky

Ei kyllä auta yhtään, että koko ajan joku kertoo olevansa raskaana. Eilen taas! En ole yhtään positiivisella mielellä, ei tästä taaskaan mitään tule. Voi kunpa ensi viikko ja lomamatka tulisi pian! Tarvitsen niin maisemanvaihdosta!

Ilmoittauduin elokuussa alkavaan projektiin. Koskaan eivät projektit ole tuottaneet minulla tulosta, kun silloin edellisessä elämässä tulin raskaaksi, oli blogitauolla ja poissa projekteista. Toivottavasti nyt on toisin! Kaipaan niin kovasti vertaistukea, etten juuri nyt osaa olla ilman blogimaailmaa.

Kp 1 yllätti

Lugesteronit eivät näköjään toimi kuukautisten siirtämisessä niin kuin toivoin. Vuoto alkoi aamulla, vaikka vielä eilen illalla tökkäsin lugen sisään. Tänään ja huomenna on hormonivapaata, ylihuomenna aloitan clomit. Koska pääsen vasta kp 11 ultraan, joudun ostamaan puregonin tietämättä sitä, onko järkeä pistää sitä vai ei. (Puregonin aloitan aina kp 10.) Näin ollen 100 € saattaa mennä heti kättelyssä kankkulan kaivoon, mutta toivottavasti ei kuitenkaan. Jostain pitäisi myös varmuuden vuoksi löytää sellainen kylmäpakkaus, jolla saan kuljetettua pregnylin viileässä ulkomaille siltä varalta, että pistäminen pitää tehdä reissussa. Luulenpa, ettei meidän kylällä sellaisia kylmäpakkauksia apteekeissa ole, joten pitänee tilata jostain...

Eilen itkin taas kohtaloani nukkuumaanmennessä ja totesin, ettei minulla ole sellaista lohduttajaa, joka oikeasti lohduttaisi. Mieskin vaan aina itkiessäni moittii, että olen kärsimätön ja kyyninen ja angstaan liian helposti. Totta joka sana, mutta en minä sellaisia sanoja kaipaa, kun tarvitsen lohduttajaa. Olisi ennemmin on sanomatta mitään kuin moittii! Kukaan ystävistäni ei ole samassa tilanteessa. Ei oikein ole ketään kenen kanssa puhua. Välillä tuntuu, että hajoan, mutta lapseni takia en voi. Päätin yöllä, etten puhu miehelleni kierron vaihista enää yhtään mitään, enkä valita hänelle oloani. Jospa siinä samalla unohtaisi asian itsekin. Wishful thinking...

Kipuilua

Olen lykännyt menkkoja lugejen avulla jo muutaman päivän ajan, eikä vuoto ole vielä alkanut. Tänään on kyllä mahassa juilinut siihen malliin, että kohta hanat aukeavat. Mutta jos nyt saisi vielä pari päivää lykättyä. Mielenikin on kipuillut parin hieman paremman päivän jälkeen. En vaan kestäisi nähdä raskaana olevia ystäviäni, mutta urheasti olen kuitenkin heidän kanssaan aikaa viettänyt, jotta lapsellani olisi leikkikavereita. Kaikista paras olisi, jos voisi sulkea kaikki raskaana olevat ihmiset ajatuksistaan pois, mutta ei. He tunkeutuvat ajatuksissani kotiini, sänkyyni, uniini.

Pelottaa. Pelottaa niin kovin, ettei meille tule koskaan toista lasta, että lapseni joutuu olemaan ilman sisarusta. Olen luopunut jo suuresta osasta vauvatavaroista, antanut "lainaan", niin kuin minä niitä muka joskus vielä tarvitsisin. No saanpahan ainakin myytyä ne sitten, kun kukaan tuttu ei niitä enää tarvitse. Pahinta tässä kaikessa on odottaminen ja epävarmuus. Uuden kierron alun odottaminen, ultrien odottaminen, ovulaation odottaminen jne. jne. Kukaan ei ikinä voi luvata minulle varmasti, että hoidot onnistuvat. Itseltäni usko murenee päivä päivältä. En olisi uskonut tämän olevan näin tuskaista. Olisiko tämä näin kamalaa, jos en tuntisi yhtään raskaana olevaa tai näkisi yhtään vauvamahaa?

Uutta alkua odotellessa

Edellinen postaus oli jossittelupostaus, nyt sitten suuntaan katseen kohti tulevaa. Eli. Jatkan lugeja joka tapauksessa ensi ke asti, koska yritän lykätä menkkojen alkua (syys selviää parin rivin päästä). Mikäli kehoni kuuntelee toiveitani, menkat alkavat vasta loppuviikosta. Sitten aloitan tuttuun tapaan clomit ja kp 10 ultrataan. Mikäli ei ole tullut kystaa, maailmanloppau tms. aloitan puregonin pistämisen kp 10. Sitten on vuorossa ulkomaanmatka, jonka aikana ei saa tulla ovulaatiota, koska en halua ottaa pregnyliä matkalle mukaan Tässä syy lugejen jatkamiselle). Sen pistäminen vaatii niin täydelliset laboratorio-olosuhteet ja aukiolevan apteekin (siltä varuilta, että ampullit hajoavat atomeiksi, kuten kerran on käynyt), etten tohdi operaatiota suorittaa ulkomailla. Toivon mukaan ovuloin ja saan pistää pregnylin varmuuden vuoksi. Sitten olisi se pariskuntaosuus ja taas homma ns. herran haltuun. Siis samat on toiveet ja suunnitelmat kuin edellisilläkin kerroilla. Sillä erolla, että nyt en aio mennä yhdellekään keskustelupalstalle enkä facebookiin enkä lööppisivuille. Ja menen ajoissa nukkumaan!

Sitten vaan pitäisi odotella uuden kierron alkamista. Sanomatta kai selvää, että toivo on matkassa. Toivottavasti ei putoa kyydistä...

Should've known better

Niin. Ei olisi pitänyt stressata hedelmöittymisestä ja kiinnittymisestä niin paljon, ettei saanut nukuttua ja tuli pää kipeäksi. Ei olisi pitänyt ottaa tulehduskipulääkettä päänsärkyyn. Ei olisi pitänyt googlettaa piinapäivien oireita. Ei olisi pitänyt kuulostella jokaista nipistystä vatsassa ja kopeloida tissejä huomatakseen, etteivät ne taaskaan arista. Ei olisi pitänyt tehdä aloittelijan mokaa ja testata nega pp12, kun ei se sitä tuskaa lievitä millään tavalla. Ei olisi pitänyt googlata voiko negan jälkeen kuitenkin tulla plussa, vaikkei oireita ole. Ei olisi pitänyt toivoa. Ei olisi pitänyt mennä facebookiin lukemaan kuinka moni on taas raskaana. Ei olisi pitänyt mennä iltapäivälehtien sivuille lukemaan kuinka moni on taas raskaana. Ei olisi pitänyt käydä kaupungilla näkemään kuinka moni on taas raskaana. Ei olisi pitänyt kuvitella, etten itkisi ratin takana liikennevaloissa. Ei olisi pitänyt suunnitella seuraavaa hoitokertaa. Niin. Ei olisi pitänyt. Mutta tuli tehtyä.

Tänään, tässä ja nyt

Aloitin tähän toiseen hoitokierrokseen valmistautumisen heti imetyksen lopetettuani. Aloin taas syömään metformiiniä, vaikken tiedä onko siitä oikeasti apua vai ei, ja kun teolutien avulla saatiin kuukautiskierto vihdoin "kellotettua", aloitin tutun hormonihyökkäyksen: clomifen (tripla-annos), puregon, pregnyl, lugesteron. Ensimmäinen hoito jouduttiin keskeyttämään kystan vuoksi, joten terolutit taas kehiin ja uusi yritys. Ovuloin! En tullut raskaaksi. No, uutta matoa koukkuun. Ovuloin! En tullut raskaaksi. Tai no, raskaustestin aika on vasta loppuviikosta, mutta kyllä minä kroppani tunnen ja tiedän, etten ole raskaana. Miksi ei taaskaan? Mitä teimme väärin? Mikä planeetta oli väärässä asennossa? Rukoilinko väärin? Olenko paha ihminen?

Kärsin migreenistä, joka paheni raskauden aikana ja joudun aika ajoin pitkin kiertoa syömään tulehduskipulääkkeitä. Pelkään tällä olevan negatiivista vaikutusta raskautumiseeni. Mutta en aina selviä kivun kanssa pelkällä panadolilla. Soitin viikko sitten teratologiseen tietopalveluun ja sieltä sanottiin, ettei pari tabua naprokseenia silloin tällöin haitttaa, mutta entä jos haittaakin?  Stressaan tästäkin ihan kamalasti ja sekin tietenkin vaikuttaa hedelmöittymiseen, kiinnittymiseen jne. jne. Loputon suo! 

Ensi kierrossa on ehkä hoitotauko lomamatkamme vuoksi, mutta emme haluaisi tauolle. Se varmaan tekisi hyvää, mutta haluaisin niin kiivaasti tulla raskaaksi! Nyt! Heti! Haluaisin silittää kasvavaa vatsaani, tuntea potkut, nähdä ultrassa sätkivän lapseni. Nyt kaikki tämä tapahtuu muille. Kaikille alle nelikymppisille ympärilläni. Tai ainakin melkein. 

Miten pääsen taas eteenpäin pettymyksen jälkeen? Miten kokoan itseni? En vielä tiedä.

Taas tässä

Aikaisemmin ajattelin, etten ehdi kirjoittaa blogia nyt kun minulla on lapsi. Aikaisemmin ajattelin, etten tarvitse blogia enää mihinkään, kun selvisin lapsettomuudesta yhden kerran. Mutta se mörkö tuli takaisin. Aikaisemmin ajattelin, etten minä kaatuisi tällä kivisellä polulla, sillä se on minulle ennestään tuttu. Mutta hedelmöityshoidot saivat minut taas kompuroimaan.  Viime yönä tajusin, että minun on pakko ehtiä kirjoittaa, sillä minä kaaduin, enkä pääse yksin ylös. Ehkä blogin kautta saan vertaistukea tai edes jäsenneltyä tunteitani, jotta voin taas nousta ylös ja jatkaa matkaa.

Kirjoitin blogia jo pari vuotta sitten, kun aloitimme ensimmäisen kierroksen (http://elamanmenoa.vuodatus.net/). Vuoden ajan ramppasimme klinikalla ja sitten, kun sitä vähiten odotin, sain tietää odottavani lasta. Hän syntyi ja sain vapauden. Vapauden lapsettomuuden tuskasta. Mutta vain siihen asti, kunnes aloimme haaveilla toisesta ihmeestä. Yhtäkkiä kaikki se vanha tuska tulvahti mieleeni, eikä ole sen koommin lähtenyt pois. Katkeruus ja kateus on nostanut päätänsä. Tuntuu, että pää hajoaa. Miksei se tälläkään kertaa voi olla yhtään helpompaa? Miksi ympärilläni kaikilla muilla raskaaksi tuleminen on niin paljon helpompaa? Eikö meidän pienokaiselle suoda leikkikaveria? Niin paljon kysymyksiä, joihin ei kukaan osaa vastata.

Tämä blogi toimii päiväkirjanani, terapeuttinani. Olen koko ajan lukenut myös monien muiden blogeja ja kommentoinutkin. Itkenyt tuntemattomien ihmisten kohtaloita. Saan muiden blogeista lohtua, tunteen siitä, etten ole yksin. Toivon, että blogini auttaa jotakuta muuta tuntemaan samoin. Jos joku tänne blogiini löytää, olen kiitollinen kaikista asiallisista kommenteista.